Tuhansien kilometrien rosoisen kallion, saarten ja kapeiden vesiväylien alueella ruoanlaitto ei koskaan ollut taidemuoto, joka oli tehty yleisölle. Se oli arkista käsityötä, jolla merten proteiini säilöttiin pimeitä talvia varten ja tuuli, savu ja suola muutettiin vakaaksi ravinnoksi.
Jo ennen viikinkiaikaa selkärangasta halkaistu turska ripustettiin ulkona puisiin telineisiin helmikuusta toukokuuhun. Meren tuuli ja kylmä suolainen ilma kuivattivat kalan ilman lisättyä suolaa, ja näin proteiini säilyi kuukausia merimatkoja varten.
Alun perin kala haudattiin maan alle koivunkuoreen käärittynä männynneulasten ja merisuolan kanssa. Gravlax kehittyi hienoksi kuivasuolaukseksi, jossa on yhtä paljon karkeaa suolaa ja sokeria sekä runsaasti tuoretta tillinippua ja murskattua valkopippuria.
Koska rannikon viljat rajoittuivat pääasiassa kestävään ruisiin ja ohraan, maanviljelijät leipoivat kerran tai kaksi vuodessa kovia pyöreitä levyjä, joissa oli keskireikä. Ne ripustettiin keittiön kattopuomeihin, jotta ne pysyivät kuivina ja rapeina myrskyjen yli.
Suola oli historiallista varallisuutta. Karkeampi kuin nykyinen pöytäsuola, harmaat merikiteet vetivät pintakosteuden pois turskasta, silakasta ja lampaasta tunkeutumatta niin nopeasti, että lihan kuidut kovettuisivat.
Pohjoiset kokit käyttävät savustamiseen harvoin kovaa mäntyä tai pihkaisia havupuita. Leppä (tai (tai) tuottaa pyöreää, pehmeää ja hieman makeaa savua, joka sopii herkälle kalan rasvalle, kuten makrillille ja silakalle.
Ennen kuin tuontisitrukset saapuivat satamatoreille, rannikon kotikeittiöt saivat kirkkautta hapatetun maidon heralta, siiderietikoista ja happamista puolukoista, joita kerättiin sammaleisista männiköistä vuoroveden yläpuolelta.
Evästeet tällä sivustolla Käytämme välttämättömiä evästeitä sivuston toimintaan ja suostumuksellasi valinnaisia evästeitä käyntien mittaamiseen. Voit muuttaa tätä milloin tahansa. Lisätietoja evästeistä